Olen pohtinut toivoa viime vuosina usein, kun luen lastensuojelunuorten tai yleisemmin nuorten (poikien) huonosta voinnista kertovia uutisia. Lastensuojelussa erityisesti teini-ikäisten kiireelliset huostaanotot ovat lisääntyneet ja näistä useimmat ovat poikia. Kertauksena totean, että huostaanottoon päädytään, kun nuori toimii riittävän vahingollisesti itseä ja/tai toisia kohtaan (ja tilanteeseen avohuollon tukitoimet eivät olet tehonneet).
Toivoon liittyviin pohdintoihin tuo uuden ulottuvuuden yksin maahamme tulleet turvapaikanhakijat, jotka hekin ovat useimmat teini-ikäisiä poikia. Osa näistä yksin tulleista alaikäisistä on saanut turvapaikkahakemukseensa kielteisien päätöksen.
Olen miettinyt näissä tilanteissa toivoa – mikä merkitys sillä tai sen puutteella on näiden tilanteiden taustalla tai etenkin niistä ulospääsyssä? Olen päässyt lähituntumasta seuraamaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita nuoria ja heidän käyttäytymistään ja myös nuoria lastensuojelussa, erityisen haastavien nuorten laitoshoidossa.
Syntyy vaikutelma, että molemmissa tilanteissa nuoret käyttäytymisellä ja toiminnallaan viestivät, että millään ei ole mitään väliä. Kun yritän ymmärtää tätä, päädyn siihen, että kyse on nimenomaan mahdolliseen kohdistuvan intohimon puutteesta. Vaihtoehtoja ei näytä olevan ja siksi millään ei ole mitään väliä. Juuri mikään ei näytä mahdolliselta, jolloin ei voi suhtautua intohimoisesti mihinkään, mikä koskee omaa tulevaisuutta. Kun ei ole intohimoa, ei ole mitään syytä ponnistella. EVVK.
Tietoyhteiskunnassa erityisen vähissä ovat vaihtoehdot niillä nuorilla, joilla akateemiset taidot ovat heikohkot ja koulunkäynti takkuaa – ammatteja, joissa pärjää tekemällä ja käden taidoilla, ovat vähenemässä. Työmarkkinat näyttäytyvät sellaisina, että ei ole toivoakaan löytää mitään mielekästä tekemistä – näköalat ovat heikot. Samoin nuori, joka ei kelpaa maahanmuuttajana tänne, mutta jolla ei ole paluuta kotimaahansa – mistä toivoa?
Viisastenkiveä ei ole. Näissä tilanteissa henkilökunta tai muuten tilannetta läheltä seuraavat ovat aivan mahdottoman vaativan ja vaikean tehtävän edessä.
Siksi näihin töihin ja tilanteisiin tarvitaan erityisen sitkeitä, osaavia ja mielikuvitusrikkaita ihmisiä, jotka välittävät ja jaksavat etsiä nuoren kanssa toivoa sieltäkin, missä sitä ei ensi näkemällä näytä olevan.
Nuoren vahvuudet pitää löytää ja saada palvelemaan nuoren tulevaisuutta. Niiden varaan toivoa voi rakentaa. Muuten vaarana on, että intohimoinen tekeminen suuntautuu ihan väärille raiteille.
Tuija Åstedt
Kirjoittaja työskentelee palveluiden kehittämisessä ja johtamisessa kansainvälisen suojelun ja integraation toimialalla.
Tuija Åstedt
Kirjoittaja työskentelee palveluiden kehittämisessä ja johtamisessa kansainvälisen suojelun ja integraation toimialalla.