Sivut

tiistai 22. elokuuta 2017

Aina on uusi huippu valloitettavana - kulttuurista soten kilpailutekijä?

Olen työskennellyt tänä vuonna ammattimaisen kulttuurin tekemisen parissa neljännesvuosisadan eli 25 vuotta. Ensimmäiset kahdeksan vuotta kuluivat pääasiassa näyttämötaiteen parissa. Vuosituhannen vaihteessa tulivat mukaan myös muut kulttuurinmuodot.

Ollessani 1990-luvulla näyttelijänä monissa kantaaottavissa ja valtakunnan mittakaavassa hyvät arvostelut saaneissa esityksissä, kyti kuitenkin ajatuksissa, että onko tässä mitään muutosta tuovaa menossa? Miksi tätä tehdään? Onko yleisö vain hetken viihtymässä ja piipahtamassa pois omasta arjestaan palatakseen sitten esityksen jälkeen takaisin omiin tuttuihin kuvioihinsa? Meneekö esityksen sanoma mihinkään?

Kuuden näyttämöllä vietetyn vuoden jälkeen siirryin hetkeksi tuottajaksi, jotta saisin hiukan laajempaa näkökulmaa esityksiin ja niiden vaikuttavuuden pohdintaan. Ja sillä tiellä olen edelleen. Näyttämölle en ole enää toistaiseksi palannut. Tosin esiintymistarvettani olen näinä vuosina toteuttanut urheilun ja musiikin parissa.


Helsingin Diakonissalaitoksella aloin työskennellä vuonna 2001. Hain Helsingin Diakonissalaitokselle töihin siksi, että siellä oli tuolloin ensimmäisten joukossa Suomessa tavoitteena kulttuurin ja sosiaalityön yhdistäminen. Tuntui siltä, että HDL voisi olla paikka, jossa voisin toteuttaa ihan oikeasti hyödyllistä kulttuuria. Sellaista, joka ei olisi pelkkää viihdettä.

Kulttuuritoiminta aloitettiin vuonna 2001 konserteilla Munkkisaaren toimintatalossa sijainneessa ravintolassa. Tavoitteena oli saada aikaan monipuolista ja kattavaa esitystarjontaa, joka kokoaisi mahdollisimman laajasti erilaisia ihmisiä. Tämä toteutuikin ja konseptia kehitettiin seuraavina vuosina mm. Kaikille kulttuuria eli KaiKu-hankkeella, jotta HDL:n omien asiakkaiden oli mahdollisuus osallistua tapahtumiin paranisi entisestään.

Sitkeyttä kaivattiin myös organisaatiossa vallinneiden ennakkoluulojen kitkemisessä. Kulttuuritoiminnan alkuvuosina ”oudoimmat” esitysehdotukset saatettiin kyseenalaistaa ”eihän tuollainen ole taidetta tai kulttuuria”-mentaliteetilla. Myös asiakkaiden oma tekeminen tuntui mahdottomalta. Nyt näitä ”oudompia” produktioita toteutetaan HDL:ssä ja tänä päivänä myös asiakkaiden bändit treenaavat usein keskenään treenikämpällä.


Onneksi sitkeys palkittiin ja utopiakonsultaatiot sekä todellisuusesitykset pääsivät toteutukseen. Utopiakonsultaatio esimerkiksi tarjoaa mahdollisuuden esim. täysin liikuntarajoitteiselle henkilölle tehdä vaikka ulkomaan- tai jopa avaruusmatkan. Todellisuusesitykset taas tapahtuvat todellisissa paikoissa, joissa paikan historiassa oikeasti vaikuttaneet henkilöt ovat esiintyjinä. Mukana saattaa olla myös näyttelijöitä tuomassa esitykseen lisää tasoja. 

Yksi tällainen todellisuusesitys on juuri nyt elokuun 30.päivä Alppikadun korttelissa esitettävä teatteriesitys Tässä menee raja - laulu unelmien huomisesta. Produktio kuuluu Opetusministeriön ja Demos Helsingin kokeiluun kulttuurin terveysvaikutuksista. Mukaan kokeiluun se valittiin lähes sadan muun produktion joukosta.

Edellä mainittu kertoo siitä, että ne kulttuurin muodot, jotka nyt tuntuvat ehkä oudoilta ja mahdottomilta, ovat hyvinkin käyttökelpoisia ja menestyksekkäitä tulevaisuudessa. Kumouksellinen ja uutta luova tapahtuu yleensä jossain muualla kuin teattereissa, taidemuseoissa tai gallerioissa.


Missään nimessä ei saa sortua tyytyväisyyteen. Ollakseen edelläkävijä pitää koko ajan kehittää uutta, olla askeleen edellä muita, miettiä uusia muotoja ja ratkaisuja. Miten tästä on vielä enemmän hyötyä? Tämä tuotekehittely on ensisijaisesti kulttuurintekijöiden ja sitä tuottavien organisaatioiden vastuulla.

Tästä syystä juuri nyt pitäisi entistä tiukemmin panostaa kulttuuriin hyvinvoinnin tuojana. Varsinkin, kun se on nyt alkanut ottaa askelia ihan vakavasti otettavana kulttuurimuotona. Uskon, että kulttuuri tulee olemaan vahva kilpailutekijä sote-sektorilla tulevaisuudessa.

Kirjoittaja 

Anssi Pirttineva 


on kulttuurin ja liikunnan tuottaja Helsingin Diakonissalaitoksella.

Helsingin Diakonissalaitos viettää tänä vuonna 150. juhlavuottaan. Juhlavuoden päätapahtumamme on Alppikadulla vietettävä Korttelijuhla 24.8. klo 11–17 (Alppikatu 2). Juhlassa pihallemme levittäytyy iloisesti koko se kirjo ja kaikki ne värit, joita toiminnastamme löytyy. Erityisesti meitä ilahduttaa monipuolinen taide- ja kulttuuritoimintamme.

perjantai 18. elokuuta 2017

Sil on välii, kuka sitä musaa tekee - musiikin tekeminen on jokaisen oikeus

Helsingin Diakonissalaitoksen missio ”Jokaiselle ihmisarvoinen huominen” merkitsee itselleni musiikkikasvattajana sitä, että jokaiselle on taattava oikeus musiikin tekemiseen sekä musiikkikasvatukseen. Olen ohjannut yhteensä parisen vuotta musapajoja Diakonissalaitoksella korvaushoidon asiakkaiden parissa, vastaanottokeskuksessa, maahanmuuttajataustaisille suunnatussa projektissa sekä liidannut Sarana -bändiä.

Kouriintuntuvan hienoja hetkiä tässä työssä riittää, mutta hienoimpia ovat esimerkiksi sellaiset tilanteet, joissa korvaushoidon asiakas rämpäyttää elämänsä ensimmäistä kertaa kitaralla avosoinnun ja ilme kirkastuen lausahtaa ilman itseironian häivää: ”Täähän on helppoa! Mähän osaan!” 

"Hienoimpia ovat tilanteet, joissa korvaushoidon asiakas rämpäyttä elämänsä esimmäistä kertaa kitaralla avosoinnun ja lausahtaa: "Täähän on helppoa! Mähän osaan!"

Noina hetkinä tulee miettineeksi, mistä mahtaa olla peräisin se mielikuva, että musiikkia voivat tehdä ja harrastaa vain harvat ja jollain ylimaallisella tavalla valitut, ”lahjakkaat” ihmiset. Musiikkia oppivat tekemään kaikki, vastuu oppimisesta on pedagogeilla sekä toimintaa rahoittavilla tai rahoittamatta jättävillä tahoilla. 

Olen koulutukseltani musiikin maisteri, en musiikkiterapeutti. Tämän työn kautta piirtyvät kuitenkin myös musiikin tekemisen välineelliset arvot näkyviin. 

Musisoimalla voi ilmaista ja purkaa vaikeitakin tunteita, jakaa hetki yhdessä ihmisten kanssa vastamyrkkynä yksinäisyydelle, oppia suomen kieltä tai keskittyä hetkiseksi johonkin muuhun kuin mieltä painaviin juttuihin tavoitteellisen harjoittelun ja taitojen kehittämisen tuoksinassa. 

Olen pyytänyt osallistujilta palautteita aika ajoin. Seuraavassa muutama, joista huokuu vastaansanomattomasti musiikin tekemisen merkitys, hoitavakin: 

”Se on vähän ku lähtis veneellä laiturista ja huolet jäis rannalle”, "Tää on peace of mind. Jos ei ois musaa oisin varmaan kiikussa enkä nyt puhu keinusta. Ilman musaa mul ois varmaan myös enemmän oheiskäyttöö.”, ”Mä tappasin itteni jos ei tätä ois. Mä rakastan musiikintekemistä. Tää on henki ja elämä.” tai: ”Minulla oli paljon energiaa kun menin takaisin vastaanottokeskukseen.” 

"Tää on peace of mind. Jos ei ois musaa oisin varmaan kiikussa enkä nyt puhu keinusta. Ilman musaa mul ois varmaan myös enemmän oheiskäyttöö.”

Tämän työn kautta tulee kiivaasti pohdiskeltua, mahdollistetaanko musiikin tekeminen kaikille sekä sitä, millä tavoin taustat vaikuttavat musiikin harrastamiseen tai ammattimuusikoksi etenemiseen. Myös kysymykset siitä, kuka sanoittaa kenenkin todellisuutta, ovat kiinnostavia musiikissa. 

Säveltääkö maahanmuuttajataustainen omiin fiiliksiinsä liittyvät biisinsä itse vai laulaako joku ei-maahanmuuttajataustainen maahanmuuttajataustaisen elämästä, kertooko korvaushoidon asiakas biisillään itse mitä tuntee, mikä nappaa ja mitä kokee vai tekeekö sen eturivin artisti hänen puolestaan? 

Jos täysivaltainen muusikko tai musiikin harrastaja on useimmiten vammaton, hyvin toimeentuleva valkoinen ihminen, on jokin yhteiskunnassa ja sen tarjoamissa lähtökohdissa vinoutunutta. Näitä tämänkaltaisia yhteiskunnallisiin valtasuhdehierarkioihin liittyviä toiseuttavia rakenteita ja niiden purkamista sekä ”jonkun puolesta puhumisia” musiikissa tulee pedagogina pohdittua, myös itsereflektiivisella tasolla. 

"Jos täysivaltainen muusikko tai musiikin harrastaja on useimmiten vammaton, hyvin toimeentuleva valkoinen ihminen, on jokin yhteiskunnassa ja sen tarjoamissa lähtökohdissa vinoutunutta.

Pohdintojen keskellä, kurttu otsassa, aivot solmussa tekee hyvää kuulla musapajaan osallistuneen jälkikäteen kertovan, että ”…se on kantanut hedelmää pitkälti eteenpäin. Olen jatkanut soittamista ja saanut bändin perustettua ja tätä ei olisi tapahtunut ilman musaryhmän järjestymistä. Sä sait mut uskomaan, et ehkä mun kannattaa.”

Kirjoittaja 

Marika Hyvärinen 

on ohjannut musapajoja Helsingin Diakonissalaitoksella mm. korvaushoidon asiakkaille. 


Helsingin Diakonissalaitos viettää tänä vuonna 150. juhlavuottaan. Juhlavuoden päätapahtumamme on Alppikadulla vietettävä Korttelijuhla 24.8. klo 11–17 (Alppikatu 2). Juhlassa pihallemme levittäytyy iloisesti koko se kirjo ja kaikki ne värit, joita toiminnastamme löytyy. Erityisesti meitä ilahduttaa monipuolinen taide- ja kulttuuritoimintamme.