Vieraskynä: Työtoiminnasta tukea huumeidenkäyttäjän arkeen

Tämän tarinan on kirjoittanut Helsingin Diakonissalaitoksen Hoivan Asiakas. Se kertoo hänen kokemuksistaan. 

"Tämä tarina alkoi, kun sairastuin 17-vuotiaana psykoosiin, olin vakavasti itsetuhoinen ja päädyin pakkohoitoon. Psykoosia lääkittiin vahvoilla lääkkeillä. Kun aloin toipumaan, iski vakava masennus. Silloin sanottiin että se kuuluu asiaan ja lääkittiin.

Seuraavan parin vuoden aikana olin useita kertoja psykiatrisessa laitoshoidossa ja muulloin avohoidossa terapiassa, päiväsairaalassa... Jouduin kertomaan tarinaani uudelleen ja uudelleen eri hoitajille. Se turhautti eikä vienyt eteenpäin.

Ennen sairastumistani olin kokeillut kannabista kerran-pari. En koskaan, edes päihteiden käytön alkuvaiheessa, ajatellutkaan, että minusta tulisi narkomaani.

"En koskaan ajatellut, että minusta tulisi narkomaani. 

19-20-vuotiaana asuin kotona. Törmäsin vanhoihin tuttuihin, joiden kanssa poltin satunnaisesti pilveä, ja löysin siitä hetkellisesti lievitystä pahaan oloon. Yritin tässä vaiheessa käydä koulua mutta jouduin jättämään sen, ja sitä myötä kaikki vanhat sosiaaliset suhteet. Koko identiteettini muuttui, olin mielisairas, mielenterveyskuntoutuja. 

Löysin pian uusia tuttavuuksia, joiden kanssa kokeilin ensimmäiset kerrat buprea ja amfetamiinia. Varsinkin amfetamiini antoi hetken helpotuksen. Yritin hakeutua hoitoon, mutta sain kokemuksen, ettei minua voida auttaa - ongelmani eivät olleet riittävän isoja. 

"Ongelmani eivät olleet riittävän isoja, jotta olisin saanut apua. Alkoi raju päihteiden käyttö. 

Alkoi raju päihteiden käyttö. Olen käynyt läpi lukuisia katkaisuja ja yhden pidemmän hoitojakson. Siitä lähti nyt liikkeelle oikea kuntoutumisprosessi, vaikka päihteidenkäyttö jatkuikin. Voimavarat ja keinot eivät vain riittäneet käsittelemään tunnemyrskyjä. Olen kokeillut AA/NA-ryhmiä, mutta en koskaan löytänyt niistä kotia.

Aloitin joitain vuosia sitten toisella matalan kynnyksen työpajalla. Sinne minut vei etsivän huumetyön työntekijä, jonka kanssa aloimme miettiä, että jotain pitäisi tehdä. 

Ohjaajan kanssa jutellessa sain ensimmäistä kertaa vuosiin tunteen, että en ole päihdekuntoutuja, käyttäjä. Mä olen mä, henkilö, koiraihminen. Pajalla annettiin mahdollisuus saada luottamusta, vastuuta, ja olla sen arvoinen. Pajalta jatkoin vielä kuntouttavaan työtoimintaan, kunnes tuli taas huonompi aika. Päihdesairaus on ylä- ja alamäkeä. 

Ennen Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:n Steppiin tuloa ja sen työtoiminnassa aloittamista oli vielä 2 katkaisuyritystä. Stepillä halusin aloittaa, koska oli jo ymmärtänyt, että mielekäs sisältö arjessa on kaiken hallinnan a ja o, eikä enää jaksanut lyödä päätä seinään. 

Stepillä oli työvalmentajana tuttu ohjaaja edelliseltä työpajalta. Ei tarvinnut kertoa omaa tarinaa taas alusta saakka. Tällaiset pitkät yhteistyösuhteet, joissa on vahva luottamus ja usko parempaan ovat päihde- ja mielenterveysongelmien hoidossa tosi tärkeitä.

"Mielekäs sisältö arjessa on kaiken hallinnan a ja o. 

Aamulla sitä vain haluaa olla kunnossa, että voi mennä töihin, kun on tunne, että on tarpeellinen ja osallinen jostain. Kevään mittaan työtoiminnassa käydessä heräsi myös ajatus korvaushoidosta ja

nyt aloittaminen on enää muutaman viikon kysymys. Laillinen lääkehoito päihdesairauteen vapauttaa energiaa muuhun, myös mielenterveyspuolen hoitamiseen. 

Stepissä työnkuvakseni on muotoutunut vertais- ja yhteisötyö. Toimin apuohjaajana ryhmissä ja vertaistukena esim asiointi- tai tutustumiskäynneillä sekä asiakasedustajana erilaisissa tilaisuuksissa - hankkeen ohjausryhmästä seminaareihin. Olen saanut myös mahdollisuuden osallistua aktiivisesti hankkeen kehittämiseen hyödyntäen omia kokemuksiani. Ehkä haluan vielä opiskella kokemusasiantuntijaksi ja vertaisohjaajaksi. 

"Aamulla sitä vain haluaa olla kunnossa, että voi mennä töihin, kun on tunne että on tarpeellinen ja osallinen jostain.

Nyt korvaushoitoa aloittaessa olisin paljon heikommalla pohjalla, jos tukena ei olisi työtoimintaa. Olen miettinyt, että nämä vuodet eivät ole menneet hukkaan, jos pystyn nyt ja tulevaisuudessa tukemaan muita, joilla on samankaltaisia ongelmia. Käyttämään omia kokemuksiani hyödyksi."

Asiakas

Kirjoittaja osallistuu matalan kynnyksen työtoimintaan Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:ssä. 

Steppi on suunnattu työelämän ulkopuolella oleville huume- ja asumispalveluiden, leipäjonojen ja rikosseuraamuslaitoksen asiakkaille. Tavoitteena on löytää ratkaisuja heikoimmassa asemassa ja syrjäytymisvaarassa olevien asiakkaiden toiminta-, opiskelu- ja työkyvyn lisäämiseksi.

Steppi-hanketta rahoittaa: 

Selittämättömät oireet saavat traumatyössä selityksen

Moni trauman kokenut tunnistaa ilmiön: Vielä vuosikausia kamalien kokemusten jälkeen saattaa täysin yllättävässä tilanteessa käydä niin, että kehon valtaavat olotilat, jotka ovat hyvin fyysisiä, hyvin ikäviä – eikä niille löydy selvää syytä: sydän jyskyttää, henkeä salpaa, pyörryttää, aistiemme viestit eivät ole luotettavia, keho ei toimi kuten sen pitäisi, mielialat ailahtelevat.

Helsingin Diakonissalaitoksen ammattilaiset kohtaavat jatkuvasti lapsia, nuoria ja aikuisia, joiden toimintaan varhaiset kiintymyssuhteen kolhut ja traumaattiset kokemukset ovat jättäneet arjen elämää häiritseviä jälkiä.

Näitä jälkiä voi olla vaikea tunnistaa ja hoitaa. Trauma nimittäin simuloi taitavasti monenlaisia sairauksia, joille ei kuitenkaan löydy elimellistä syytä tai selvää diagnoosia. Ei siis aina ole selvää, mitä silloin hoidetaan ja miten. Mutta tähän voi löytyä keinoja.

"Trauman jälkiä voi olla vaikea tunnistaa ja hoitaa. Trauma nimittäin simuloi taitavasti monenlaisia sairauksia, joille ei kuitenkaan löydy elimellistä syytä tai selvää diagnoosia.

Ensin pitää ymmärtää, miten vaikeat ja pelottavat kokemukset meihin vaikuttavat. Uhkaavissa tilanteissa vaistonvaraisesti toimivat aivojemme osat havahtuvat ensiksi. Ne valmistavat meidät autonomisen hermostomme avustamana toimintaan suojautuaksemme. Pelon ja kauhun vallitessa ajattelevat aivomme eivät useinkaan  toimi riittävän tehokkaasti ja nopeasti.

Traumatisoitumisessa on pohjimmiltaan  kyse eloonjäämistaistelusta, josta emme aikanaan kuitenkaan selvinneet parhaalla mahdollisella tavalla, taistelemalla tai  pakenemalla  - voittajina -  vaan jouduimme turvautumaan muihin kehomme selviytymiskeinoihin. Tällaisia keinoja ovat  paikalleen jähmettyminen ja lamaantuminen eli kuoleman kaltainen tila ja tilanteesta poistuminen psyykkisesti.

Kokemuksemme koostuvat eri osasista – kehon tuntemuksista, aistihavainnoista, tunteista, liikkeistä ja kokemukselle annetusta merkityksistä. Traumaattisessa tilanteessa aivojemme toiminta lohkoutuu. Kokemus jää eri asteisesti pirstaleiseksi ja irralliseksi, eikä se yhdisty toisiin kokemuksiimme ja muistoihimme kuten  arkielämän miellyttävissä tilanteissa tapahtuu. Kehollinen toiminta  tallentuu niin sanotusti ruumiimme muistiin, samalla tavoin kuin varhaiset kokemuksemme ennen puheen kehittymistä.

"Pohjimmiltaan  kyse on eloonjäämistaistelusta, josta emme selvinneet voittajina,  vaan jouduimme turvautumaan muihin kehomme selviytymiskeinoihin.

Erilaisista syistä johtuen menneen traumakokemuksen osaset voivat pulpahtaa pintaan kesken tavallista arkeamme ja saatamme yllättäen havaita että rintaa puristaa, sanat eivät tule suustamme tai koemme kohtuuttoman voimakkaita tunteita.

Kaiken tämän vuoksi trauman jäljet saavat yleensä negatiivisen merkityksen ja epäonnistumisen leiman, vaikka kyseessä ovat viitteet elintärkeästä sopeutumiskeinosta, jonka avulla selvisimme parhaalla mahdollisella tavalla hengissä tai vaurioitumatta pahemmin. Kyse ei siis ole sairaudesta, eivätkä trauman aiheuttamat fyysiset oireet ole kiveen kirjoitettuja loppuelämän ongelmia. Niitä voidaan hoitaa, josta voimme osaksi kiittää ranskalaista psykologia ja psykiatria Pierre Janet’a.

Janet ymmärsi jo 1900-luvun alussa trauman ja toimintataipumustemme välisen yhteyden. Hänen havaintoihinsa on alettu uudelleen tutustua viime vuosikymmenien aikana. Janet’n hahmotteli kolmivaiheista hoitomallia, jossa ensisijaista on saada hermostomme tila tasaantumaan eli vakaantumaan ja kehon oireet vähenemään. Malli on edelleenkin käyttökelpoinen.

"Trauman hoidossa avainsanoja ovat käyttäytymisen ja kehon toiminnan mielekkyys, vakautus ja voimavaraistaminen.

On nimittäin mahdollista löytää uudelleen – usein toisen avustama – erilaisia sisäisiä ja ulkoisia voimavaroja, joiden avulla voi säädellä hermoston tilaa. Näin ihminen ehkä uskaltautuu tutkimaan myös traumaattisen kokemuksen jättämiä jälkiä itsessään ja lopulta lähestyä niiden takana olevia muistoja ja purkaa traumakokemusta pienissä osissa.

Diakonissalaitoksen arjen työssä on jo vuosia tutkittu ja käytetty tätä käyttäytymisen ja kehon toiminnan mielekkyyttä ymmärtävää, vakauttavaa ja voimavaraistavaa työtä. 

"Menneisyyden kokemuksia voi korjata niin, etteivät ne enää määrää arkea ja tulevaisuutta.

Menneisyyden kokemuksia voi korjata, kunhan ihminen saa ymmärryksen traumajälkien mielekkyydestä ja toistuvia kokemuksia siitä, että hän on nyt turvassa. Sen lisäksi hän tarvitsee lohtua sekä apua raastavien tunteiden säätelyyn. Tie ei ole helppo, mutta näin voi vähitellen vapautua historiansa kahleista – niin ettei se enää määrää arkeamme ja tulevaisuuttamme.

Ihminen alkaa käyttää löytämiään voimavaroja haastaakseen itsensä uusille alueille, liiaksi ahdistumatta. Elämässä on taas uusia mahdollisuuksia – ja ennen kaikkea toivoa.


Sinikka Martikainen

Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhepalveluiden vastuulääkäri. 

Helsingin Diakonissalaitos tarjoaa lastensuojelun avo- ja sijaishuollon erityispalveluja etenkin psykiatrista hoitoa tarvitseville, sijaishuollossa oleville lapsille ja näiden perheille sekä perheille, joissa on erityisen vaikeita ongelmia. Tutustu palveluihimme ja kysy vapautuvia paikkoja!

Päihderiippuvuuden ensisijainen hoitomuoto on avohoito

Viime aikoina on keskusteltu avo- ja laitospalveluiden vaikuttavuudesta päihdehoidossa. Kummallekin on päihdehoidossa oma paikkansa.

Päihderiippuvuus on krooninen sairaus, jossa keskushermosto on sopeutunut päihdyttävän aineen läsnäoloon, eikä toimi enää normaalisti ilman päihdettä. Tämä johtaa pakonomaiseen tarpeeseen käyttää päihdettä, jotta riippuvaisen toimintakyky säilyy edes kohtuullisena ja olo on siedettävänä.
Niin kuin kroonisissa sairauksissa yleensä, hoidon tavoitteena on sellaisen hoidon ja elämäntavan löytyminen, jossa sairastunut pystyy mahdollisimman normaaliin elämään taudin kanssa.

Hoitotulokset vaihtelevat yksilöittäin taudin vaikeusasteen ja hoitoon sitoutumisen mukaan.
Päihderiippuvuudesta tekee monia muita kroonisia sairauksia vaikeammin hoidettavan se, että tauti vähentää kykyä tehdä järkeviä valintoja ja pitäytyä niissä. Vaikeissa elämäntilanteissa vanha ongelmien ratkaisukeino, päihteiden käyttö, tarjoutuu helpoksi ja nopeaksi ratkaisuksi ja hoidossa palataan usein takaisin lähtöpisteeseen.

"Päihderiippuvuudesta tekee monia muita kroonisia sairauksia vaikeammin hoidettavan se, että tauti vähentää kykyä tehdä järkeviä valintoja ja pitäytyä niissä.

Aiemmin tärkein päihdehoitomuoto on ollut laitosvieroitus ja -kuntoutus. Tällöin fyysinen eristäminen laitokseen on estänyt päihteiden käytön. Suojatussa ympäristössä ylläpidetty raittius ei kuitenkaan kehitä kykyä selvitä oman elinympäristön haasteista ja houkutuksista retkahtamatta. Riskiä voidaan vähentää hoidon aikana kaupunkiharjoitteluilla ja puolimatkan koti -tyyppisillä järjestelyillä, jossa avohoitoon siirrytään asteittain. Laitoshoidon lyhytaikaiset tulokset niillä, jotka hoitoon sitoutuvat, ovat olleet hyvät, mutta pitkäaikaistulokset verrattain huonot. Hoitojen keskeyttäminen on ollut yleistä.

Krooninen sairaus edellyttää useimmiten pitkäaikaista hoitoa ja yksittäisenä toimenpiteenä laitoshoito ei paranna päihdesairautta. Rajallisia resursseja jaettaessa on ymmärrettävä, milloin laitoshoito tuo erityistä etua avohoitoon nähden. Näin on esimerkiksi silloin, kun samanaikaisesti vaikean päihderiippuvuuden kanssa ilmenee hankalia psyykkisiä tai somaattisia oireita tai kun avohoito toistuvasti kariutuu ongelmaan, joka voitaisiin laitoshoidossa huomioida paremmin.

"Laitoshoidon lyhytaikaiset tulokset niillä, jotka hoitoon sitoutuvat, ovat olleet hyvät, mutta pitkäaikaistulokset verrattain huonot.

Päihderiippuvuuksista vain opioidiriippuvuuteen on olemassa vaikuttavaa lääkkeellistä hoitoa eli korvaushoitoa. Siinä keskushermoston toimintakykyä tuetaan antamalla hoidollinen annos pitkävaikutteista opioidia lääkkeenä. Näin pakonomainen tarve hankia huumetta väistyy ja voimavarat voidaan käyttää kuntoutumistyöskentelyyn.

Opioidikorvaushoito toteutetaan avohoidossa. Tavoitteena on elämänhallinnan ja hyvinvoinnin lisääntyminen, yhteiskuntaan integroituminen ja päihteiden käytöstä johtuvien haittojen vähentäminen. Päämääränä on aina mahdollisimman hyvä toimintakyky kroonisen sairauden ehdoilla.

Päihdehoidossa kuntoutumisen tavoitteena ei ole siis taudin parantuminen, vaan saavuttaa oireeton tila, päihteettömyys, loppuiäksi tai mahdollisimman pitkäksi aikaa. Vaikeassa riippuvuudessa tavoitteena voi olla vähäoireinen tila ja oireiden kanssa pärjääminen. Avaintekijä päihderiippuvuudesta toipumisessa on psykososiaalinen kuntoutus. Sen teho perustuu työntekijän ja kuntoutujan vuorovaikutuksen ja luottamukselliseen hoitosuhteeseen. Kuntoutuksessa opitaan elämänhallintaa ja erilaisia selviytymisen taitoja. Avohoidossa niitä harjoitellaan omassa elinympäristössä jatkuvasti. Hyvässä hoitoyhteisössä on varaa myös epäonnistua.

"Päihderiippuvuuden toipumisprosessi tapahtuu arjessa, omassa elinympäristössä, eikä sitä voi ulkoistaa pelkäksi laitostapahtumaksi.

Avohoitoprosessiin kuuluu olennaisena osana retkahtaminen. Turvallinen retkahtaminen hoitosuhteen aikana on omien tavoitteiden testaamista. Se mahdollistaa oppimisen ja parhaimmillaan lisää sitoutumista kuntoutumisprosessiin.

Päihderiippuvuuden toipumisprosessi tapahtuu arjessa, omassa elinympäristössä, eikä sitä voi ulkoistaa pelkäksi laitostapahtumaksi. Olennaista on ymmärtää, että päihderiippuvuuden ensisijainen hoitomuoto on avohoito, jota laitoshoito täydentää vain erityistilanteissa.

Outi Kuikanmäki

Kirjoittaja on päihdepalveluiden ylilääkäri
Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:ssä. 

Syrjäytyminen estää ihmisarvoisen vanhuuden

Yhä useampi ikääntynyt asuu kotona, ja tulevaisuudessa määrä vain kasvaa. Vanhuspalveluiden painopiste on kotiin vietävissä palveluissa ja laitoshoidon vähentämisessä.

Vaikka kehityssuunta on monelta osin hyvä, jää osa vanhuksista haavoittuvaiseen asemaan. 

Erityisen haastava tilanne on niiden ikääntyneiden kannalta, jotka eivät itse pysty hakemaan apua ja joilla ei ole tukiverkostoa ympärillään. Syrjäytymisriski on todellinen, eikä palvelukatveeseen jääville ikäihmisille pystytä takamaan ihmisarvoista vanhuutta.

Koska syrjäytyneet vanhukset eivät itse löydä palveluiden äärelle, tarvitaan etsivää ja löytävää vanhustyötä.

Parhaiten etsivä työ toteutuu verkostoissa, joissa julkinen, yksityinen ja kolmas sektori toimivat tiiviisti yhdessä. Etsivää ja löytävää vanhustyötä on kehitetty ja toteutettu vaikuttavasti Helsingin Diakonissalaitoksen Seniori-Vamoksessa, joka on osa Stean rahoittamaa Eloisa ikä -ohjelmaa. Usein vanhuksen löytämiseen johtava vinkki tulee sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiselta tai naapurilta.

Seniori-Vamos toimii Helsingin Kalliossa ja Espoon keskuksessa. 

Vain näiltä alueilta on tänä vuonna löydetty lähes sata yksinäistä, syrjään jäänyttä vanhusta. 

Seniori-Vamoksen kautta ikääntynyt saa palveluohjauksen lisäksi rinnalleen vapaaehtoisen, jolla on aikaa ja halua olla läsnä vanhuksen elämässä, jutella ja kuunnella. 

Sektorirajat ylittävän yhteistyön avulla pystytään vastaamaan joustavasti ja yksilöllisesti ikäihmisten tarpeisiin. Ammattilaisten lisäksi kansalaistoiminnalla on tärkeä merkitys etenkin silloin, kun vanhuksella ei ole elämässään läheisiä. Heitä nimittäin on paljon.

Yksittäisten toimijoiden työ vanhusten syrjäytymisen ehkäisemiseksi ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan valtakunnallinen toimintakulttuuri ja arvopohja, jossa ikääntyneille taataan mielekäs ja ihmisarvoinen elämä loppuun saakka. 

Ensin on kuitenkin löydettävä ne ikääntyneet, jotka tälläkin hetkellä ovat kodeissaan, kyvyttöminä lähtemään yksin ulos ja ilman sukua ja ystäviä.

Kirjoittaja

Satu Aalto on Seniori-Vamoksen projektipäällikkö.