Vieraskynä: Huumeidenkäyttäjän häpeä on valtava

Tämän tarinan on kirjoittanut Helsingin Diakonissalaitoksen Hoivan asiakas Heli. Se kertoo hänen kokemuksistaan.

Aloin käyttää huumeita 18-vuotiaana, ja lukiokin jäi sen takia kesken. Kävin lukion myöhemmin loppuun, kun aloitin opiaattikorvaushoidon vuonna 2003. Ennen korvaushoitoa oli useita katkoyrityksiä päihteettömissä ja lääkkeettömissä paikoissa.

Lukion jälkeen menin Ikaalisten käsi- ja taideteolliseen opiskelemaan. Valmistuminen jäi muutamaa kurssia ja lopputyötä vaille, sillä lopetin korvaushoidon ja retkahdin uudelleen. Palasin tämän jälkeen korvaushoitoon mutten enää kouluun.

Uskoon tuleminen kuntoutti ja sen jälkeen olen nyt parin viime vuoden ajan yrittänyt päästä eteenpäin: kuntouttavaan työtoimintaan tai kursseille. Joka kerta on korvaushoito ollut esteenä ja seinät nousseet vastaaan.

"Korvaushoito on kuin leima otsassa ja omassa päässä. Aina kun menee jonnekin, ajattelee, että muut näkevät heti, mikä sä olet.

Olen ajatellut, että korvaushoidossa olevat ihmiset ovat jo valmiiksi syrjäytyneitä ja järjestelmä syrjäyttä lisää, enkä yhtään ihmettele, että tulee retkahduksia. Korvaushoito on kuin leima otsassa ja myös omassa päässä. Aina kun menee jonnekin, ajattelee, että muut näkevät heti, mikä sä olet.

Monet korvaushoidossa ovat olleet tosi pitkään, vuosia, tekemättä mitään. Siksi tarvitaan tukea, että jaksaa alkaa edes yrittää.

Itsekin vietin jonkun kahdeksan vuotta ässän kulmalla juomassa lonkeroa, siinä käytiin paljon kauppaa kanssa ja välillä tuli retkahdettua. Sitä tottui siihen, että hengaili vain narkkareiden kanssa, välillä heräsi ajatus, että haluaisi jotain muuta, ei vain tiennyt, mitä.

"Monet korvaushoidossa ovat olleet tosi pitkään, vuosia, tekemättä mitään. Siksi tarvitaan tukea, että jaksaa alkaa edes yrittää. 

Itselleni hoidon siirtyminen Helsingin Diakonissalaitoksen Hoivan Breikkiin oli hyvä asia. Siellä ei ole ollut niin paljon työntekijä-asiakas-jakoa, on jotenkin inhimillisempi tapa kohdata eikä tunnu, että ollaan kyynisiä. Aktivoidaan tekemään asioita: voi esimerkiksi osallistua yhteisötyöhön, josta voi saada pari kymppiä kuussa rahaa. Se on kuitenkin aika paljon, jos ei ole mitään.

Huumeidenkäyttäjillä on yleensä huono itsetunto, joka puolelta on tullut ”yhteiskunnan loinen”-viestiä, ja sitä ajattelee jo etukäteen että ihmiset tuomitsee. Myös Stepin työtoiminnassa on auttanut, että on matala tavoite ja kohdataan ihmisenä, aluksi tännekin tuleminen oli tosi vaikeaa.

"Huumeidenkäyttäjillä on yleensä huono itsetunto. Joka puolelta on tullut ”yhteiskunnan loinen" -viestiä, ja sitä ajattelee jo etukäteen että ihmiset tuomitsee. 

Täällä on tehty henkilökohtainen suunnitelma, montako päivää ja tuntia viikossa käy, ja sitä voidaan muuttaa tarvittaessa. Aluksi itsekin ajatteli, että menisi suoraan kuntouttavaan työtoimintaan. Kun olin ollut Stepissä jonkin aikaa, tajusin, etten varmaan olisi pystynyt siihen suoraan. Täällä on ollut myös mahdollisuus mokata.

Ihmisen on tosi vaikeaa muuttua, vaikka tietäisi että muutos on parempaan suuntaan. Muutos pelottaa, vaikka maailma jossa eläisi olisi kuinka hirveä.

"Ennen olisin varmaan retkahtanut, kun taas kielletään yrittämästä. Pettymys oli valtava eivätkä voimavarat olisi riittäneet asian selvittämiseen ilman Stepin tukea. 

Häpeä on valtava. Välillä miettii, että sitä on 38-vuotias, ei ole ammattia, ei ole koskaan ollut töissä.  Mutta pitää vain ajatella, että aloitan nyt. Pian aloitan kuntouttavassa työtoiminnassa, lopultakin.

Minun piti aloittaa jo pari viikkoa aiemmin, mutta joku virkailija teki aktivointisuunnitelman jälkeen kieltävän päätöksen ja sitä piti selvitellä. Ennen olisin varmaan retkahtanut, kun taas kielletään yrittämästä. Pettymys oli valtava eivätkä voimavarat olisi riittäneet asian selvittämiseen ilman Stepin tukea.

Mutta tuen ansiosta pääsen pian tekemään erilaisia luovia töitä ja uskon, että se tulee auttamaan kuntoutumisessa eteenpäin.

Heli

Kirjoittaja osallistuu Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:n Steppi-hankkeeseen. Steppi on suunnattu työelämän ulkopuolella oleville huume- ja asumispalveluiden, leipäjonojen ja rikosseuraamuslaitoksen asiakkaille. Tavoitteena on löytää ratkaisuja heikoimmassa asemassa ja syrjäytymisvaarassa olevien asiakkaiden toiminta-, opiskelu- ja työkyvyn lisäämiseksi.

Steppi-hanketta rahoittaa: 

Vieraskynä: Työtoiminnasta tukea huumeidenkäyttäjän arkeen

Tämän tarinan on kirjoittanut Helsingin Diakonissalaitoksen Hoivan Asiakas. Se kertoo hänen kokemuksistaan. 

"Tämä tarina alkoi, kun sairastuin 17-vuotiaana psykoosiin, olin vakavasti itsetuhoinen ja päädyin pakkohoitoon. Psykoosia lääkittiin vahvoilla lääkkeillä. Kun aloin toipumaan, iski vakava masennus. Silloin sanottiin että se kuuluu asiaan ja lääkittiin.

Seuraavan parin vuoden aikana olin useita kertoja psykiatrisessa laitoshoidossa ja muulloin avohoidossa terapiassa, päiväsairaalassa... Jouduin kertomaan tarinaani uudelleen ja uudelleen eri hoitajille. Se turhautti eikä vienyt eteenpäin.

Ennen sairastumistani olin kokeillut kannabista kerran-pari. En koskaan, edes päihteiden käytön alkuvaiheessa, ajatellutkaan, että minusta tulisi narkomaani.

"En koskaan ajatellut, että minusta tulisi narkomaani. 

19-20-vuotiaana asuin kotona. Törmäsin vanhoihin tuttuihin, joiden kanssa poltin satunnaisesti pilveä, ja löysin siitä hetkellisesti lievitystä pahaan oloon. Yritin tässä vaiheessa käydä koulua mutta jouduin jättämään sen, ja sitä myötä kaikki vanhat sosiaaliset suhteet. Koko identiteettini muuttui, olin mielisairas, mielenterveyskuntoutuja. 

Löysin pian uusia tuttavuuksia, joiden kanssa kokeilin ensimmäiset kerrat buprea ja amfetamiinia. Varsinkin amfetamiini antoi hetken helpotuksen. Yritin hakeutua hoitoon, mutta sain kokemuksen, ettei minua voida auttaa - ongelmani eivät olleet riittävän isoja. 

"Ongelmani eivät olleet riittävän isoja, jotta olisin saanut apua. Alkoi raju päihteiden käyttö. 

Alkoi raju päihteiden käyttö. Olen käynyt läpi lukuisia katkaisuja ja yhden pidemmän hoitojakson. Siitä lähti nyt liikkeelle oikea kuntoutumisprosessi, vaikka päihteidenkäyttö jatkuikin. Voimavarat ja keinot eivät vain riittäneet käsittelemään tunnemyrskyjä. Olen kokeillut AA/NA-ryhmiä, mutta en koskaan löytänyt niistä kotia.

Aloitin joitain vuosia sitten toisella matalan kynnyksen työpajalla. Sinne minut vei etsivän huumetyön työntekijä, jonka kanssa aloimme miettiä, että jotain pitäisi tehdä. 

Ohjaajan kanssa jutellessa sain ensimmäistä kertaa vuosiin tunteen, että en ole päihdekuntoutuja, käyttäjä. Mä olen mä, henkilö, koiraihminen. Pajalla annettiin mahdollisuus saada luottamusta, vastuuta, ja olla sen arvoinen. Pajalta jatkoin vielä kuntouttavaan työtoimintaan, kunnes tuli taas huonompi aika. Päihdesairaus on ylä- ja alamäkeä. 

Ennen Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:n Steppiin tuloa ja sen työtoiminnassa aloittamista oli vielä 2 katkaisuyritystä. Stepillä halusin aloittaa, koska oli jo ymmärtänyt, että mielekäs sisältö arjessa on kaiken hallinnan a ja o, eikä enää jaksanut lyödä päätä seinään. 

Stepillä oli työvalmentajana tuttu ohjaaja edelliseltä työpajalta. Ei tarvinnut kertoa omaa tarinaa taas alusta saakka. Tällaiset pitkät yhteistyösuhteet, joissa on vahva luottamus ja usko parempaan ovat päihde- ja mielenterveysongelmien hoidossa tosi tärkeitä.

"Mielekäs sisältö arjessa on kaiken hallinnan a ja o. 

Aamulla sitä vain haluaa olla kunnossa, että voi mennä töihin, kun on tunne, että on tarpeellinen ja osallinen jostain. Kevään mittaan työtoiminnassa käydessä heräsi myös ajatus korvaushoidosta ja

nyt aloittaminen on enää muutaman viikon kysymys. Laillinen lääkehoito päihdesairauteen vapauttaa energiaa muuhun, myös mielenterveyspuolen hoitamiseen. 

Stepissä työnkuvakseni on muotoutunut vertais- ja yhteisötyö. Toimin apuohjaajana ryhmissä ja vertaistukena esim asiointi- tai tutustumiskäynneillä sekä asiakasedustajana erilaisissa tilaisuuksissa - hankkeen ohjausryhmästä seminaareihin. Olen saanut myös mahdollisuuden osallistua aktiivisesti hankkeen kehittämiseen hyödyntäen omia kokemuksiani. Ehkä haluan vielä opiskella kokemusasiantuntijaksi ja vertaisohjaajaksi. 

"Aamulla sitä vain haluaa olla kunnossa, että voi mennä töihin, kun on tunne että on tarpeellinen ja osallinen jostain.

Nyt korvaushoitoa aloittaessa olisin paljon heikommalla pohjalla, jos tukena ei olisi työtoimintaa. Olen miettinyt, että nämä vuodet eivät ole menneet hukkaan, jos pystyn nyt ja tulevaisuudessa tukemaan muita, joilla on samankaltaisia ongelmia. Käyttämään omia kokemuksiani hyödyksi."

Asiakas

Kirjoittaja osallistuu matalan kynnyksen työtoimintaan Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:ssä. 

Steppi on suunnattu työelämän ulkopuolella oleville huume- ja asumispalveluiden, leipäjonojen ja rikosseuraamuslaitoksen asiakkaille. Tavoitteena on löytää ratkaisuja heikoimmassa asemassa ja syrjäytymisvaarassa olevien asiakkaiden toiminta-, opiskelu- ja työkyvyn lisäämiseksi.

Steppi-hanketta rahoittaa: 

Selittämättömät oireet saavat traumatyössä selityksen

Moni trauman kokenut tunnistaa ilmiön: Vielä vuosikausia kamalien kokemusten jälkeen saattaa täysin yllättävässä tilanteessa käydä niin, että kehon valtaavat olotilat, jotka ovat hyvin fyysisiä, hyvin ikäviä – eikä niille löydy selvää syytä: sydän jyskyttää, henkeä salpaa, pyörryttää, aistiemme viestit eivät ole luotettavia, keho ei toimi kuten sen pitäisi, mielialat ailahtelevat.

Helsingin Diakonissalaitoksen ammattilaiset kohtaavat jatkuvasti lapsia, nuoria ja aikuisia, joiden toimintaan varhaiset kiintymyssuhteen kolhut ja traumaattiset kokemukset ovat jättäneet arjen elämää häiritseviä jälkiä.

Näitä jälkiä voi olla vaikea tunnistaa ja hoitaa. Trauma nimittäin simuloi taitavasti monenlaisia sairauksia, joille ei kuitenkaan löydy elimellistä syytä tai selvää diagnoosia. Ei siis aina ole selvää, mitä silloin hoidetaan ja miten. Mutta tähän voi löytyä keinoja.

"Trauman jälkiä voi olla vaikea tunnistaa ja hoitaa. Trauma nimittäin simuloi taitavasti monenlaisia sairauksia, joille ei kuitenkaan löydy elimellistä syytä tai selvää diagnoosia.

Ensin pitää ymmärtää, miten vaikeat ja pelottavat kokemukset meihin vaikuttavat. Uhkaavissa tilanteissa vaistonvaraisesti toimivat aivojemme osat havahtuvat ensiksi. Ne valmistavat meidät autonomisen hermostomme avustamana toimintaan suojautuaksemme. Pelon ja kauhun vallitessa ajattelevat aivomme eivät useinkaan  toimi riittävän tehokkaasti ja nopeasti.

Traumatisoitumisessa on pohjimmiltaan  kyse eloonjäämistaistelusta, josta emme aikanaan kuitenkaan selvinneet parhaalla mahdollisella tavalla, taistelemalla tai  pakenemalla  - voittajina -  vaan jouduimme turvautumaan muihin kehomme selviytymiskeinoihin. Tällaisia keinoja ovat  paikalleen jähmettyminen ja lamaantuminen eli kuoleman kaltainen tila ja tilanteesta poistuminen psyykkisesti.

Kokemuksemme koostuvat eri osasista – kehon tuntemuksista, aistihavainnoista, tunteista, liikkeistä ja kokemukselle annetusta merkityksistä. Traumaattisessa tilanteessa aivojemme toiminta lohkoutuu. Kokemus jää eri asteisesti pirstaleiseksi ja irralliseksi, eikä se yhdisty toisiin kokemuksiimme ja muistoihimme kuten  arkielämän miellyttävissä tilanteissa tapahtuu. Kehollinen toiminta  tallentuu niin sanotusti ruumiimme muistiin, samalla tavoin kuin varhaiset kokemuksemme ennen puheen kehittymistä.

"Pohjimmiltaan  kyse on eloonjäämistaistelusta, josta emme selvinneet voittajina,  vaan jouduimme turvautumaan muihin kehomme selviytymiskeinoihin.

Erilaisista syistä johtuen menneen traumakokemuksen osaset voivat pulpahtaa pintaan kesken tavallista arkeamme ja saatamme yllättäen havaita että rintaa puristaa, sanat eivät tule suustamme tai koemme kohtuuttoman voimakkaita tunteita.

Kaiken tämän vuoksi trauman jäljet saavat yleensä negatiivisen merkityksen ja epäonnistumisen leiman, vaikka kyseessä ovat viitteet elintärkeästä sopeutumiskeinosta, jonka avulla selvisimme parhaalla mahdollisella tavalla hengissä tai vaurioitumatta pahemmin. Kyse ei siis ole sairaudesta, eivätkä trauman aiheuttamat fyysiset oireet ole kiveen kirjoitettuja loppuelämän ongelmia. Niitä voidaan hoitaa, josta voimme osaksi kiittää ranskalaista psykologia ja psykiatria Pierre Janet’a.

Janet ymmärsi jo 1900-luvun alussa trauman ja toimintataipumustemme välisen yhteyden. Hänen havaintoihinsa on alettu uudelleen tutustua viime vuosikymmenien aikana. Janet’n hahmotteli kolmivaiheista hoitomallia, jossa ensisijaista on saada hermostomme tila tasaantumaan eli vakaantumaan ja kehon oireet vähenemään. Malli on edelleenkin käyttökelpoinen.

"Trauman hoidossa avainsanoja ovat käyttäytymisen ja kehon toiminnan mielekkyys, vakautus ja voimavaraistaminen.

On nimittäin mahdollista löytää uudelleen – usein toisen avustama – erilaisia sisäisiä ja ulkoisia voimavaroja, joiden avulla voi säädellä hermoston tilaa. Näin ihminen ehkä uskaltautuu tutkimaan myös traumaattisen kokemuksen jättämiä jälkiä itsessään ja lopulta lähestyä niiden takana olevia muistoja ja purkaa traumakokemusta pienissä osissa.

Diakonissalaitoksen arjen työssä on jo vuosia tutkittu ja käytetty tätä käyttäytymisen ja kehon toiminnan mielekkyyttä ymmärtävää, vakauttavaa ja voimavaraistavaa työtä. 

"Menneisyyden kokemuksia voi korjata niin, etteivät ne enää määrää arkea ja tulevaisuutta.

Menneisyyden kokemuksia voi korjata, kunhan ihminen saa ymmärryksen traumajälkien mielekkyydestä ja toistuvia kokemuksia siitä, että hän on nyt turvassa. Sen lisäksi hän tarvitsee lohtua sekä apua raastavien tunteiden säätelyyn. Tie ei ole helppo, mutta näin voi vähitellen vapautua historiansa kahleista – niin ettei se enää määrää arkeamme ja tulevaisuuttamme.

Ihminen alkaa käyttää löytämiään voimavaroja haastaakseen itsensä uusille alueille, liiaksi ahdistumatta. Elämässä on taas uusia mahdollisuuksia – ja ennen kaikkea toivoa.


Sinikka Martikainen

Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhepalveluiden vastuulääkäri. 

Helsingin Diakonissalaitos tarjoaa lastensuojelun avo- ja sijaishuollon erityispalveluja etenkin psykiatrista hoitoa tarvitseville, sijaishuollossa oleville lapsille ja näiden perheille sekä perheille, joissa on erityisen vaikeita ongelmia. Tutustu palveluihimme ja kysy vapautuvia paikkoja!

Päihderiippuvuuden ensisijainen hoitomuoto on avohoito

Viime aikoina on keskusteltu avo- ja laitospalveluiden vaikuttavuudesta päihdehoidossa. Kummallekin on päihdehoidossa oma paikkansa.

Päihderiippuvuus on krooninen sairaus, jossa keskushermosto on sopeutunut päihdyttävän aineen läsnäoloon, eikä toimi enää normaalisti ilman päihdettä. Tämä johtaa pakonomaiseen tarpeeseen käyttää päihdettä, jotta riippuvaisen toimintakyky säilyy edes kohtuullisena ja olo on siedettävänä.
Niin kuin kroonisissa sairauksissa yleensä, hoidon tavoitteena on sellaisen hoidon ja elämäntavan löytyminen, jossa sairastunut pystyy mahdollisimman normaaliin elämään taudin kanssa.

Hoitotulokset vaihtelevat yksilöittäin taudin vaikeusasteen ja hoitoon sitoutumisen mukaan.
Päihderiippuvuudesta tekee monia muita kroonisia sairauksia vaikeammin hoidettavan se, että tauti vähentää kykyä tehdä järkeviä valintoja ja pitäytyä niissä. Vaikeissa elämäntilanteissa vanha ongelmien ratkaisukeino, päihteiden käyttö, tarjoutuu helpoksi ja nopeaksi ratkaisuksi ja hoidossa palataan usein takaisin lähtöpisteeseen.

"Päihderiippuvuudesta tekee monia muita kroonisia sairauksia vaikeammin hoidettavan se, että tauti vähentää kykyä tehdä järkeviä valintoja ja pitäytyä niissä.

Aiemmin tärkein päihdehoitomuoto on ollut laitosvieroitus ja -kuntoutus. Tällöin fyysinen eristäminen laitokseen on estänyt päihteiden käytön. Suojatussa ympäristössä ylläpidetty raittius ei kuitenkaan kehitä kykyä selvitä oman elinympäristön haasteista ja houkutuksista retkahtamatta. Riskiä voidaan vähentää hoidon aikana kaupunkiharjoitteluilla ja puolimatkan koti -tyyppisillä järjestelyillä, jossa avohoitoon siirrytään asteittain. Laitoshoidon lyhytaikaiset tulokset niillä, jotka hoitoon sitoutuvat, ovat olleet hyvät, mutta pitkäaikaistulokset verrattain huonot. Hoitojen keskeyttäminen on ollut yleistä.

Krooninen sairaus edellyttää useimmiten pitkäaikaista hoitoa ja yksittäisenä toimenpiteenä laitoshoito ei paranna päihdesairautta. Rajallisia resursseja jaettaessa on ymmärrettävä, milloin laitoshoito tuo erityistä etua avohoitoon nähden. Näin on esimerkiksi silloin, kun samanaikaisesti vaikean päihderiippuvuuden kanssa ilmenee hankalia psyykkisiä tai somaattisia oireita tai kun avohoito toistuvasti kariutuu ongelmaan, joka voitaisiin laitoshoidossa huomioida paremmin.

"Laitoshoidon lyhytaikaiset tulokset niillä, jotka hoitoon sitoutuvat, ovat olleet hyvät, mutta pitkäaikaistulokset verrattain huonot.

Päihderiippuvuuksista vain opioidiriippuvuuteen on olemassa vaikuttavaa lääkkeellistä hoitoa eli korvaushoitoa. Siinä keskushermoston toimintakykyä tuetaan antamalla hoidollinen annos pitkävaikutteista opioidia lääkkeenä. Näin pakonomainen tarve hankia huumetta väistyy ja voimavarat voidaan käyttää kuntoutumistyöskentelyyn.

Opioidikorvaushoito toteutetaan avohoidossa. Tavoitteena on elämänhallinnan ja hyvinvoinnin lisääntyminen, yhteiskuntaan integroituminen ja päihteiden käytöstä johtuvien haittojen vähentäminen. Päämääränä on aina mahdollisimman hyvä toimintakyky kroonisen sairauden ehdoilla.

Päihdehoidossa kuntoutumisen tavoitteena ei ole siis taudin parantuminen, vaan saavuttaa oireeton tila, päihteettömyys, loppuiäksi tai mahdollisimman pitkäksi aikaa. Vaikeassa riippuvuudessa tavoitteena voi olla vähäoireinen tila ja oireiden kanssa pärjääminen. Avaintekijä päihderiippuvuudesta toipumisessa on psykososiaalinen kuntoutus. Sen teho perustuu työntekijän ja kuntoutujan vuorovaikutuksen ja luottamukselliseen hoitosuhteeseen. Kuntoutuksessa opitaan elämänhallintaa ja erilaisia selviytymisen taitoja. Avohoidossa niitä harjoitellaan omassa elinympäristössä jatkuvasti. Hyvässä hoitoyhteisössä on varaa myös epäonnistua.

"Päihderiippuvuuden toipumisprosessi tapahtuu arjessa, omassa elinympäristössä, eikä sitä voi ulkoistaa pelkäksi laitostapahtumaksi.

Avohoitoprosessiin kuuluu olennaisena osana retkahtaminen. Turvallinen retkahtaminen hoitosuhteen aikana on omien tavoitteiden testaamista. Se mahdollistaa oppimisen ja parhaimmillaan lisää sitoutumista kuntoutumisprosessiin.

Päihderiippuvuuden toipumisprosessi tapahtuu arjessa, omassa elinympäristössä, eikä sitä voi ulkoistaa pelkäksi laitostapahtumaksi. Olennaista on ymmärtää, että päihderiippuvuuden ensisijainen hoitomuoto on avohoito, jota laitoshoito täydentää vain erityistilanteissa.

Outi Kuikanmäki

Kirjoittaja on päihdepalveluiden ylilääkäri
Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:ssä.