Lasten suojelu on kaikkien aikuisten asia

 

Kasvava lapsi ja nuori tarvitsee lähelleen  aikuisen tai aikuisia, jotka pitävät hänestä huolta, tuottavat turvaa ja antavat rakkautta. Näin ei aina ole ja silloin voidaan tarvita lastensuojelua, yhteenkirjoitettuna.

Lastensuojelu on julkisin varoin kustannettua palvelua tilanteisiin, joissa lapsen kasvuympäristö tai oma toiminta syystä tai toisesta aiheuttaa huolta tai jopa vaarantaa lapsen kasvua ja kehitystä.

 

Usein ajatellaan erheellisesti, että lastensuojelu merkitsee aina huostaanottoa. Näin ei ole. Ennen sitä on lasta ja perhettä yritetty auttaa monin avohuollon tukitoimin.

Suomessa lastensuojelun tarve on viimeisten 20 vuoden aikana kasvanut voimakkaasti. Tästä on syytä huolestua.

 

Etenkin nuorten huostaanotot ovat 2000-luvulta lähtien lisääntyneet. Mistä tämä johtuu? Valitettavasti tutkimustieto on hajanaista eikä tarjolla ole yksiselitteisiä vastauksia.

 

Se tiedetään, että perheiden arjen sujumiseen saama tuki on vähentynyt 90-luvulta lähtien. Tässä meistä jokainen voi auttaa.

 

Ottamalla vastuuta vähän laajemmin ja kiinnittämällä huomiota lähipiirissämme oleviin lapsiperheisiin ja heidän tilanteeseensa, voimme olla kääntämässä tilannetta parempaan.

Helsingin Diakonissalaitos on tehnyt lastensuojelutyötä yli sata vuotta ja nyt kuluvana vuonna tasan sata vuotta nimenomaan Espoossa. Haluamme olla tekemässä tätä työtä myös tulevaisuudessa ja auttamassa niissä tilanteissa, joissa perheiden omat voimavarat eivät riitä.

 

Tuija Åstedt on lapsi- ja perhetyön palvelualuejohtaja

Pala Suomea Afrikassa

Asun 19. vuotta Windhoekissa, Namibian pääkaupungissa. Päädyin tänne nuorena, maailmanparannussyndroomaa potevana tyttönä.

Seuraan ja koordinoin Diakonissalaitoksen kehitysyhteistyöhankkeita Namibiassa, Botswanassa, Etelä-Afrikassa, Swazimaassa ja Lesothossa. Hankkeiden välimatka on tuhansia kilometrejä. Vaikka hiilijalanjälkeni jättää usein syvän painauman ympäristöön, lentäminen on välttämätöntä, jos hankkeissa halutaan saada tuloksia aikaan.

Siispä istun taas iltapäiväkoneessa matkalla Windhoekista Johannesburgiin hankekumppaneita tapaamaan. Matkaa on 1600 km ja lento kestää pari tuntia. Kiireisen aamun jälkeen ja ajettuani 40 km lentokentälle istuudun kiitollisena paikalleni 14 D.

 

Nousun aikana kone heittelehtii tutusti kylmän ja kuuman ilman kohdatessa. Katselen ympärilläni istuvia ihmisiä. Edessäni on paikallisia liikemiehiä ja -naisia pukuineen ja päällystakkineen, onhan nyt syksy ja päivälämpötila ei ole kuin +28 tavallisen +40 sijaan. Takanani espanjalaiset ja saksalaiset matkailijat safariasusteissaan ja shortseissaan käyvät läpi Afrikan kokemuksiaan.

Satun vilkaisemaan yläpuolella olevia rivinumeroita ja tajuan ensimmäistä kertaa 20 vuoden lentämisen jälkeen, että rivinumero 13 puuttuu kokonaan. Onko tosiaan niin ettei kukaan istuisi paikalla 13 A ikkunan vieressä? Eikö lentäminen ole autoilua turvallisempaa?

 

Nykyään kehitys näkyy kaikissa eteläisen Afrikan maissa. Lentäminen tuntuu turvalliselta ja nopealta tavalta taittaa matkaa. Toisin oli ennen. 90-luvun alussa Mosambikissa vielä punnittiin matkustajat kotimaisilla lennoilla matkatavaroiden lisäksi, koska polttoaineesta oli pula. Joskus jäi seuraavaa lentoa odottamaan laukku, joskus matkustaja. Muutama vuosikymmen aiemmin pitkät matkat kuljettiin hevosilla ja karjavankkurein.

 

Kiire on tullut Afrikkaankin – harvalla on aikaa matkustaa päiväkausia.

 

Loppumatkan mietin seuraavien päivien kokousta ja asialistaa. Paikalla on piispoja eteläisen Afrikan luterilaisista kirkoista sekä yhteistyökumppaneita ympäri maailmaa. Olen päivän myöhässä kokouksesta, mutta se on sallittua.

Johannesburgin kentällä joudun rajavartiohenkilökunnan vuoronvaihdon keskelle, joten odotan muutaman minuutin tiskin edessä kun uusi virkailija kirjautuu koneelleen. Hän kiittää minua kärsivällisyydestä ja passia leimatessani kysyy, olenko kuullut viimeiset uutiset Boko Haramin ääri-islamilaisesta ryhmästä, joka kidnappasi jokin aika sitten yli 200 koulutyttöä. En ollut kuullut.

 

Lähtiessäni virkailija jää ääneen miettimään maailmanmenoa.

Tulohallissa ostan puheaikaa etelä-afrikkalaiseen kännykkäliittymääni. Myyjä pyytää numeroani ja sanoo lähettävänsä puheajan suoraan kännykkääni. No sehän on näppärää, ajattelen, ja hän käy tuumasta toimeen.

Minut haetaan kentältä puolen tunnin odottelun jälkeen, ja kiitokseksi saan itse nostaa matkalaukun auton takakonttiin. Onneksi kumppanimme pääkonttori ja kokouspaikka on 10 kilometrin päässä kentältä, ja matka taittuu nopeasti. Kello on seitsemän illalla ja pääsen suoraan illallispöytään jossa muut osallistujat jo ovat.

 

Haen ruokaa mutta se ehtii jäähtyä, koska seuraavat puolituntia menee lämpimiin halauksiin ja kuulumisten vaihtoon – mitä kunkin perheelle kuuluu ja voivathan kaikki hyvin. Parinkymmenen miehen joukossa meitä on kolme naista. Piispoista ei yksikään ole nainen. Syön kylmää ruokaa, mutta iloinen jutustelu lämmittää.

Hotellihuoneessa yritän lähettää viestin kotiin Windhoekiin että perillä ollaan ja kaikki hyvin. Viesti ei lähdekään matkaan, eivätkä sähköpostit lataudu. Jokin on vialla. Operaattorin helpdeskiin on pitkä jono puheluja ja minä taidan olla numero 99, joten kaivan kaiuttimen esille ja soitan puheajan myyjälle.

Käy ilmi että puheaikani onkin mennyt jonkun muun kännykkään. Sen korjaus vie kuulemma ainakin tunnin, mutta ei hätää. Aamulla viimeistään kännykkä toimii.

Syksy tuntuu Johannesburgin ilmassa ja huoneessa on kylmä. Olen onneksi varautunut ja vedän äidin kutomat villasukat jalkaan. Pala Suomea Afrikassa.

Elise Heikkinen-Johnstone on Helsingin Diakonissalaitoksen kansainvälisen diakonian aluekoordinaattori eteläisessä Afrikassa.