Meillä on varaa kantaa vastuuta – myös kaikkein heikoimmasta

"Emmehän mekään aina voi olla likaisia ja kylmissämme.” Näin totesi romanialainen Olga, kun häntä reilu vuosi sitten haastateltiin Helsingin Diakonissalaitoksella. Olgan sanat ovat pysäyttävät. Hän on matkustanut vuosia Suomeen, kerjäämään elantoa perheelleen. Nukkunut missä milloinkin, peseytynyt päiväkeskus Hirundossa, istunut ulkona pakkasilla.

Ja silti: Vaikka ihminen kerjää, hänellä on tunteita ja toiveita. Myös kerjäläinen haluaa olla puhdas ja päästä lämmittelemään. Hän haluaa elää ihmisarvoista elämää.
...

Kun Helsingin Diakonissalaitos perustettiin, Suomea kurittivat katovuodet, nälkä ja kulkutaudit. 1800-luvun lopun haasteissa on paljon yhtäläisyyksiä tähän päivään. Suomessa elää yhä ihmisryhmiä, joiden ihmisarvoisen elämän perusedellytykset – lämpö, puhtaus, monipuolinen ravinto ja turvallisuus – uhkaavat jäädä toteutumatta.

Elämän perusedellytysten lisäksi syrjäytyminen ja yksinäisyys ovat ratkaisemattomia haasteita, joihin hyvinvointiyhteiskunta ei yksin pysty vastaamaan. Esimerkiksi keskellä vilkkainta kaupunkielämää monet ikääntyneet syrjäytyvät omiin koteihinsa, vailla turvallisia ihmissuhteita. Yhteiskunnan palveluverkostot tekevät parhaansa, mutta eivät kykene vastaamaan kasvavaan läsnäolon tarpeeseen. Siihen tarvitaan myös meitä muita.
...

Toivoa meillä on. Suomalaisesta yhteiskunnasta löytyy valtavasti voimavaroja, rohkeutta ja halua auttaa hädässä olevia, kuten kaksi viimeistä vuotta ovat osoittaneet. Hätämajoituksen järjestäminen papereita katsomatta, turvapaikanhakijoiden auttaminen, vapaaehtoisten kasvava joukko ja eri palveluntarjoajien väliset kumppanuudet ovat askeleita kohti parempaa yhteiskuntaa. Sillä tulevaisuus rakennetaan yhteistyöllä.

Erinomainen esimerkki yhteistyöstä on Helsingin kaupungin, Helsingin seurakuntien ja Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämä hätämajoitus kaupungissa olevien paperittomien, suojattomien ja asunnottomien turvaksi. Kansalaistoiminta ja viranomaistoiminta lyövät kädet yhteen; yhdessä rakennetaan sellaista yhteiskuntaa, jossa kannetaan vastuuta myös kaikkein heikoimmasta.
...

Tärkeä kysymys nyt ja tulevaisuudessa on, miten voimme turvata hyvinvoinnin kestävästi. Laastareilla ei paranneta syviä haavoja. Niihin tarvitaan vahvoja tikkiompeleita. Ompeleita olemme me! Kaikkein huono-osaisimmista huolehtimiseen tarvitaan meistä jokaista:
yhteisöjä, yrityksiä, julkisia toimijoita ja kansalaisia. Tarvitaan rahoittajia, ruohonjuurityön tekijöitä ja organisoijia, jotka varmistavat avun tehokkuuden. Joku voi osallistua lahjoittamalla rahaa. Joku toinen lahjoittaa aikaa ja läsnäoloa. Kolmas asiantuntemustaan vaikkapa konsultaation muodossa.

Kukaan ei tee työtä yksin. Yhteisöön voi turvata ja yhteisön on kannettava. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Olli Holmström
Kirjoittaja on Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön toimitusjohtaja